En ole ollut missään, minä olin Kazakstanissa

Сәлеметсіз бе! [säljemetsez be] (päivää)

Hei. Alunperin meinasin kirjoittaa toisen julkaisun jo harjoitteluni aikana. Se ajatus kuitenkin silloin kuivui kasaan syystä kuin toisestakin. Ollaan kuitenkin ihan rehellisiä, suuri tekijä silloin oli kurja harjoittelukokemukseni. Ei oikein napannut kirjoittaa ruusuisia matkailukertomuksia ulkomailta, kun samaan aikaan piti lusia ahdistavaa työharjoittelua läpi ja laskea päiviä, että milloin piina loppuu.

Ehkä nyt olen pitänyt tarpeeksi taukoa ja saanut asian käsiteltyä sen verran, että voisin vaikka kirjoittaa toisen osan Kazakstanista ja saattaa sen episodin päätökseen pois kummittelemasta. Harjoitteluni aikaanhan elettiin mielenkiintoisia aikoja - Kazakstanissa oli 2016 keväällä nähty tavallisesta poiketen suuria mielenosoituksia liittyen silloin vireillä olleeseen lakiuudistukseen, joka olisi mahdollistanut maan vuokraamisen ulkomaalaisille. Lisäksi Kazakstanin eteläisen, erityisen itsevaltaisen naapurimaan Uzbekistanin itsevaltija Islam Karimov siirtyi ajasta ikuisuuteen ja Kazakstanissakin oltiin jonkin aikaa varpaillaan, mikäli siitä seuraisi muutosta joko Uzbekistanissa, Kazakstanissa tai molemmissa. Lopulta edesmenneelle itsevaltiaalle sumplittiin Uzbekistanissa oligarkkien kesken seuraaja ja oikeastaan mikään ei tuntunut muuttuvan.

Kazakstanissakin jatkui tuttu ja turvallinen status quo. Kansakunnan isä, ensimmäinen ja nykyinen presidentti Nursultan Nazarbayev - kavereiden kesken Nasse-setä, istui ja istuu jämäkästi valtaistuimellaan. Tietynlaista kansanjuhlaa koitettiin kovasti luoda 2017 kesällä järjestetyn maailmannäyttelyn valmisteluiden ympärille koko harjoitteluni ajan, joka sopi loistavasti viralliseen narratiiviin Kazakstanista feeniksin lailla tuhkasta nousevana kansojen johtotähtenä, jota tultaisiin ihastelemaan ympäri maailman. Kolme kuukautta oli tietysti lyhyt aika, mutta sinä aikana minuun kuitenkin istui tiukkaan ajatus juuri tästä muuttumattomuudesta. Poliittinen turmellus, naapurimaan vallanvaihdos ja "suuren" kansainvälisen tapahtuman valmistelut kaikki osaltaan mylläsivät maassa, mutta silti samanaikaisesti mikään ei oikeastaan tuntunut muuttuvan.

Joku saattaisi kokea eri tavalla, mutta oikeastaan sanoisin, ettei se kutina ollut kovinkaan väärässä. Expo tuli ja Expo meni, siihen liittyneet korruptioskandaalit on hyssytelty ja mukavasti unohdettu ja sama meno jatkuu. Mikään yllätys tämä ei varmaan ole kenellekään, muuttumattomuus sopii autoritäärisen hallitsijan vallan kahvassa roikkumiseen. Ainoa muutos joka Kazakstanissa tuntuu olleen käynnissä sitten 90-luvun ja itsenäisyyden on se, että ihmiset eivät enää jaksa uskoa taikka toivoa muutosta. Feeniksin kaltaista nousua Neuvostoliiton tuhkista ei tullutkaan, eikä tulekaan vaikka viralliset uutislähteet toitottavatkin Kazakstanin olevan maailman diplomatian keskipisteenä (tosin esim. Syyrian rauhanneuvotteluita käytiin Astanassa) ja digitalisaation mallimaa.

Harjoitteluaikani parasta antia Astanassa olivat ehdottomasti kämppikseni. Kanssani samassa asunnossa asuivat sekä Hollannin, että Itävallan suurlähetystöjen harjoittelijat. Yhdessä pääsimme puimaan lähetystö- ja diplomaatipiirien juorut ja tuskat, etenkin jälkimmäiset. Heiltä myös kuulin tiivistetysti parhaan työharjoitteluihin liittyvän kuulemani viisauden: työharjoittelussa ei opi tietämään mistä pitää, vaan mistä ei pidä. Sen kyllä opinkin ja ihan kantapään kautta. Lähdin matkaan jokseenkin ruusuisin mielikuvin, kuinka diplomaattielämä on kaunista ja vaikutusvaltaista, mutta todellisuus näistä kultaisessa häkissä asuvista väsymättömistä virkamiehistä ei olisi oikein voinut olla kauempana siitä mitä kuvittelin. Toki, työpäivän jälkeen on usein jopa harjoittelijoille tarjolla kaikennäköistä rientoa lähetystöjen vastaanotoista ja taidenäyttelyistä ties mihin tempauksiin ja viininmaistajaisiin, mutta lähestulkoon kaikki joiden kanssa olin tekemisissä lähetystö- ja diplomaattipiireissä vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän irrallaan oikeastaan ihan kaikesta.

Onhan kyseinen vira luonteeltaan kuitenkin erityisen liikkuvaista. Kellään ei oikein tuntunut olevan minkäänlaista sidettä oikeastaan mihinkään paikkaan jota kutsua kodiksi. Monet olivat jättäneet uransa vuoksi taakseen tuttavia, ystäviä, puolisoita ja perheitä. Siinä parissa- kolmessa vuodessa, jonka keskiverto lähetystötyöntekijä yhdessä maassa pysyy saa rakennettua itselleen ehkä juuri sen verran verkostoa, että se kerkeää harmittamaan kun lähtö seuraavaan asemamaahan vääjäämättä tulee. Harvat lähetystölapsetkaan pysyivät kärryillä ympärillä vallitsevan maan kielistä, saati alati vaihtuvista kouluista. Yksi ehdoton oppi harjoittelusta oli, että tämä ei ollut se maailma jossa haluaisin olla. Jollekin muulle se voi olla luonnollinen elinympäristö - pääseehän siellä vaikuttamaan suoraan moniin asioihin monien eri tahojen kanssa ja kautta. Itse kuitenkin koen, että pääsen ilmaisemaan itseäni paremmin hakeutumalla teknologiataustani tarjoamien vaihtoehtojen pariin, kuten sittemmin harjoitteluni jälkeen olenkin.

Ei kannata myöskään antaa kuvaamani muuttumattomuuden kääntää kenenkään suuntaa pois Kazakstanista. Suosittelen maata ja koko Keski-Aasian aluetta lämpimästi kaikille vierailukohteena. Monelta matkaajalta pääsevät nämä kohteet unohtumaan, vaikka Kazakstanistakin löytyy mitä unohtumattomimpia kohteita suolajärvistä flamingoineen, Länsi-Kazakstanin suolatasangoista kirjavine väreineen ja kanjoneineen, järvineen, vuorineen... Ja niin edelleen. Lista on päättymätön. Ihmiset ovat myös aidon uteliaita vieraista, sekä kautta aikojen kuuluisia vieraanvaraisuudestaan.

Ehkä tällä pienellä rustauksella saan itselleni blogin ylläpidon suhteen mielenrauhan ja saan joskus aikaiseksi palattua kirjoittamiseen. Seuraava potentiaalinen kohde olisikin ensi lukukauden alussa häämöttävä muutto Ruotsiin maisterivaiheen kaksoistutkinto-ohjelmani toista vuotta varten. Aika näyttää. Kiitos, jos jaksoit lukea ja kiitos vaikka et jaksaisikaan. Hyvää yötä.